Siirry pääsisältöön

Vesipeto

Isäntä istuu rannassa. Kädessä on puhelin, isännän toinen lemmikki. Minäkin olen käynyt rannassa monta kertaa, mutta vielä vähän mietityttää.

Olemme olleet mökillä kaksi päivää ja kaikki on erilaista kuin kotona. On erilaisia hajuja, hyönteisiä, paljon lintuja ja oravia. Tällä ovet ovat aina auki, enkä minä tarvitse hihnaa. Saan mennä vapaana. Juosta ja kaivaa ja nuuhkia ja nostaa jalkaa ja vaikka mitä. Ainoastaan metsän reunasta joku perheenjäsenistä aina huutaa minut takaisin. En minä metsään pitkälle menisi, mutta tottelen silti, kun olen paimen. Tykkään olla perheen kanssa.



Mutta tämä rantajuttu vielä mietityttää. Että, mikä tässä on niin ihmeellistä. Hirveä määrä vettä liplattaa kohti hiekkaa ja pakenee sitten taas kauemmaksi. Jos menee liian lähelle, tassuista tulee ihan märät.

Kun lapset menevät rantaan he kiljuvat ja pärskivät. Silloin minä juoksen hiekkaa pitkin ja haukun, minkä ehdin, mutta eivät ne ikinä minun komennuksestani välitä. Ihan sama vaikka huutaisin mitä, lapset ovat vaikeita kasvattaa.

Se kiljuminen ja pärskiminen vähän arveluttaa. Miksi pitää mennä veteen, jos se on niin kamalaa. Itse olen päättänyt välttää. Pysyn metrin päässä. Sorsat ovat erikseen. Minä olen sentään lammaskoira. En ankkakoira tai kalakoira.

Isäntä ottaa kiven ja heittää sen veteen. Kuuluu plop-plop-plop, kun kivi hyppii leipää. Jokainen plopsahdus tuntuu kivalta rinnassa. Se on kuin kutsu. ”Nappaa minut!” Nappaisin heti, jos se olisi pallo ja veteen plopsahtelun sijasta tussahtelisi rantahiekkaan. Minä pidän palloista. Se on sellainen juttu, vaikea selittää. Mutta minä pidän palloista, vaikka en ole edes noutaja.

Menen lähemmän isäntää, tökin häntä kuonollani. Ilmaisen, että voisin leikkiä. Jos hän vaikka heittäisi palloa rannassa. Tai frispeetä, joka makaa hänen jaloissaan. Isäntä rapsuttaa minua laiskasti korvan takaa, mutta ei nosta frispeetä maasta. Kännykkä hänellä on edelleen kädessään. ”Katso poika!” hän sanoo ja heittää jotakin lähemmäs rantaa, ihan veden rajaan.

Hitsinvitsin uteliaisuus, minkä kurmottelen, mutta pakko on mennä katsomaan. Ehkä se on jotain syötävää. Heti, kun varpaat osuvat veteen tulee kehuja. Mielenkiintoista. Vesi ei ole kovin kylmää, eikä tunnu kovin kurjalta varpaiden välissä. En ole ikinä ollut pesujen ystävä, mutta ehkä tämä avovesi ei olekaan niin paha.

Nenä ei kuitenkaan löydä mitään. On pakko mennä syvemmälle. Ehkä sitä nyt voi, kun varpaat ovat jo märät. ”Plumpsis!” Isäntä heittää jotakin veteen vähän kauemmaksi. Jalat kastuvat kokonaan, sitten mahanalus. Nenä pysyy vaiti. Kun olen kahlannut melkein kokonaan veteen, isäntä naurahtaa.
”Hassu hauva, eihän se ollutkaan niin kamalaa.”

Ei ollut ei, totean. Vähän naurattaa itseäkin jo. Isäntä odottaa. Seison paikallani ja tunnustelen. Vesi on erikoinen elementti, kun se on siinä minun ympärillä. Ei ollenkaan sellainen ärsyttävä päällepirskahtelija kuin suihkussa. Tämä järvi tässä on melkein kuin hyytelöä. Pistää miettimään. Alan polkea vettä tassuilla ja vaikka varpaat eivät enää osu pohjaan, pysyn pinnalla. Hitaasti poljen tassuilla vettä ja uin kierroksen. Nenä menee välillä pinnan alle ja saa minut pärskimään, mutta oikeastaan uiminen on ihan hauskaa. Erilaista kuin juokseminen, ja viileää. Alkusyksyn helteet ovat hikiset, ajattelen isännän taannoista lausahdusta, vaikka en sitä ymmärräkään. Mutta sopii tunnelmaan.

”No niin poika”, isäntä sanoo ja äänessä on lupaus. Hän nousee, ottaa frisbeen ja heittää sen kaaressa lähelle minua. Uin perään ja noudan. Nouto se on nouto vedestäkin. Vien kiekon rannalle isännän jalkoihin ja ravistelen niin, että roiskuaa. Isäntä nauraa heittää uudestaan, osoittelee minua kännykällään, kun juoksen täyttä neliä veteen ja vedän pitkiä hallittuja vetoja kohti kelluvaa lätyskää. Leikki jatkuu, kunnes alan väsähtää. Silloin isäntä kutsuu minut matkaansa ja ravistelujen jälkeen menemme peräkanaa mökille, minä nostan matkalla monta kertaa jalkaa.

”Oho”, hämmästelee emäntä mökissä. ”Mikäs se sieltä tulee?”

”Taidettiin löytää ihan oikea vesipeto”, isäntä sanoo ylpeyttä äänessään.

Vesipeto kuulostaa hurjalta. Onneksi ei törmätty sellaiseen, ajattelen kun emäntä kihnuttaa minua keltaisella pyyhkeellä.

Nuoren PON-pojan ajatuksia sanoitti Frida Maria Pessi


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kansainvälistä yhteistyötä kasvattajien kesken

Aikana ennen internetiä – kylläpä tunnen itseni vanhaksi! - me kasvattajat kommunikoimme keskenämme maasta toiseen kirjeitse. Lähetimme valokuvia edestakaisin, kerroimme menestyksistä ja vastoinkäymisistä. Vastauksen saaminen kesti viikkoja, joskus kuukauden tai parikin. Vastaavasti suunnitelmat, esim. pentujen tuominen ulkomailta, nartun astuttaminen ulkomailla, tehtiin varsin pitkälle aikavälille ja nopeisiin ratkaisuihin oli vaikea ryhtyä. Puhelimella soittaminen ulkomaille oli kallista ja siksi useimmiten tyydyttiin kirjeenvaihtoon.
Internetin käytön yleistyttyä oli helpompi löytää myös eri maalaisten ihmisten puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita ja kotisivuja. Meilläkin kotona alkoi puhelin soida ja puheluja tuli Yhdysvaltoja myöten. Joku ystävällinen sielu halusi vain antaa vinkkejä allergista koiraani varten! Eräs slovakialainen vanha mies, suojelubokserikasvattaja joka oli sittemmin siirtynyt PONeihin, soitteli minulle sinnikkäästi monen vuoden ajan, kehui Miklosta ja halus…

Kun harrastuskoira vanhenee

Koiran ikääntyminen aiheuttaa aina jonkinlaisia muutoksia. Aktiivisen harrastuskoiran kanssa muutokset ovat usein isompia ja omistaja joutuu pohtimaan monia kysymyksiä; miten pitkään koira jaksaa harrastaa, milloin on oikea aika jäädä eläkkeelle ja miten koira siihen reagoi. Itselläni nämä kysymykset alkavat olla pian ajankohtaisia, oma harrastuskaverini Nemi täyttää kohta 8 vuotta. Vaikka se onkin vielä hyvässä kunnossa ja treenaa säännöllisesti, tiedostan, että näin ei todennäköisesti jatku enää montaa vuotta.


Harrastaminen pitää aina tehdä koiran ehdoilla, mutta erityisen tärkeää se on ikääntyvän koiran kanssa. Erityisesti fyysisesti vaativissa lajeissa, kuten agilityssä tai pk-lajeissa on tärkeää seurata koiran jaksamista ja palautumista treeneistä ja tarvittaessa keventää niitä. Koira ei usein itse ymmärrä, että jokin harrastus tai liike on sille liian raskas, vaan omistajan on tämä huomattava ja reagoitava siihen.


Itse harrastan Nemin kanssa tällä hetkellä lähinnä jälkeä ja haku…

Kotimaista, eurooppalaista, luomua? Pohdintaa koiranjalostuksesta

Elämänsisällössä ja käyttämissämme tuotteissa arvostetaan yhä enemmän kotimaisuutta ja luonnonmukaista tuotantoa ja eläintenpitoa. Jos suomalaista ei saa, niin ainakin pitää olla EU:n sisältä, jotta on turvallista. Joko nämä samat kriteerit pian nähdään koiranjalostuksessa? Vai näkyykö ne jo?

Yleisesti ottaen kotimaista suositaan: ei tuoda katukoiria ja mahdollisia taudinkantajia ulkomailta, kotimaassakin on kodinvaihtajakoiria. Suomalaiset kasvattajat pitävät toisiaan melko rehellisinä, ehkä vielä tarkempia kuin me ovat vain ruotsalaiset. Pohjoismaisuus on valttia, kun pitäisi luottaa siihen, mitä ihmiset koiristaan puhuvat ja millaisia koiria käyttävät jalostukseen. Toki huonoja sieniä löytyy jokaisesta sammalikosta kun oikein tarkkaan tutkii, mutta ollaan me aikamoisia kanttarellejä kuitenkin.

Ulkomailta, myös joistain Euroopan maista, tuodusta pennusta, sen vanhemmista tai jalostukseen harkittavasta aikuisesta halutaan kuvia joka suunnasta ja myös röntgenkuvat lonkista, kyynäristä…