Siirry pääsisältöön

Vesipeto

Isäntä istuu rannassa. Kädessä on puhelin, isännän toinen lemmikki. Minäkin olen käynyt rannassa monta kertaa, mutta vielä vähän mietityttää.

Olemme olleet mökillä kaksi päivää ja kaikki on erilaista kuin kotona. On erilaisia hajuja, hyönteisiä, paljon lintuja ja oravia. Tällä ovet ovat aina auki, enkä minä tarvitse hihnaa. Saan mennä vapaana. Juosta ja kaivaa ja nuuhkia ja nostaa jalkaa ja vaikka mitä. Ainoastaan metsän reunasta joku perheenjäsenistä aina huutaa minut takaisin. En minä metsään pitkälle menisi, mutta tottelen silti, kun olen paimen. Tykkään olla perheen kanssa.



Mutta tämä rantajuttu vielä mietityttää. Että, mikä tässä on niin ihmeellistä. Hirveä määrä vettä liplattaa kohti hiekkaa ja pakenee sitten taas kauemmaksi. Jos menee liian lähelle, tassuista tulee ihan märät.

Kun lapset menevät rantaan he kiljuvat ja pärskivät. Silloin minä juoksen hiekkaa pitkin ja haukun, minkä ehdin, mutta eivät ne ikinä minun komennuksestani välitä. Ihan sama vaikka huutaisin mitä, lapset ovat vaikeita kasvattaa.

Se kiljuminen ja pärskiminen vähän arveluttaa. Miksi pitää mennä veteen, jos se on niin kamalaa. Itse olen päättänyt välttää. Pysyn metrin päässä. Sorsat ovat erikseen. Minä olen sentään lammaskoira. En ankkakoira tai kalakoira.

Isäntä ottaa kiven ja heittää sen veteen. Kuuluu plop-plop-plop, kun kivi hyppii leipää. Jokainen plopsahdus tuntuu kivalta rinnassa. Se on kuin kutsu. ”Nappaa minut!” Nappaisin heti, jos se olisi pallo ja veteen plopsahtelun sijasta tussahtelisi rantahiekkaan. Minä pidän palloista. Se on sellainen juttu, vaikea selittää. Mutta minä pidän palloista, vaikka en ole edes noutaja.

Menen lähemmän isäntää, tökin häntä kuonollani. Ilmaisen, että voisin leikkiä. Jos hän vaikka heittäisi palloa rannassa. Tai frispeetä, joka makaa hänen jaloissaan. Isäntä rapsuttaa minua laiskasti korvan takaa, mutta ei nosta frispeetä maasta. Kännykkä hänellä on edelleen kädessään. ”Katso poika!” hän sanoo ja heittää jotakin lähemmäs rantaa, ihan veden rajaan.

Hitsinvitsin uteliaisuus, minkä kurmottelen, mutta pakko on mennä katsomaan. Ehkä se on jotain syötävää. Heti, kun varpaat osuvat veteen tulee kehuja. Mielenkiintoista. Vesi ei ole kovin kylmää, eikä tunnu kovin kurjalta varpaiden välissä. En ole ikinä ollut pesujen ystävä, mutta ehkä tämä avovesi ei olekaan niin paha.

Nenä ei kuitenkaan löydä mitään. On pakko mennä syvemmälle. Ehkä sitä nyt voi, kun varpaat ovat jo märät. ”Plumpsis!” Isäntä heittää jotakin veteen vähän kauemmaksi. Jalat kastuvat kokonaan, sitten mahanalus. Nenä pysyy vaiti. Kun olen kahlannut melkein kokonaan veteen, isäntä naurahtaa.
”Hassu hauva, eihän se ollutkaan niin kamalaa.”

Ei ollut ei, totean. Vähän naurattaa itseäkin jo. Isäntä odottaa. Seison paikallani ja tunnustelen. Vesi on erikoinen elementti, kun se on siinä minun ympärillä. Ei ollenkaan sellainen ärsyttävä päällepirskahtelija kuin suihkussa. Tämä järvi tässä on melkein kuin hyytelöä. Pistää miettimään. Alan polkea vettä tassuilla ja vaikka varpaat eivät enää osu pohjaan, pysyn pinnalla. Hitaasti poljen tassuilla vettä ja uin kierroksen. Nenä menee välillä pinnan alle ja saa minut pärskimään, mutta oikeastaan uiminen on ihan hauskaa. Erilaista kuin juokseminen, ja viileää. Alkusyksyn helteet ovat hikiset, ajattelen isännän taannoista lausahdusta, vaikka en sitä ymmärräkään. Mutta sopii tunnelmaan.

”No niin poika”, isäntä sanoo ja äänessä on lupaus. Hän nousee, ottaa frisbeen ja heittää sen kaaressa lähelle minua. Uin perään ja noudan. Nouto se on nouto vedestäkin. Vien kiekon rannalle isännän jalkoihin ja ravistelen niin, että roiskuaa. Isäntä nauraa heittää uudestaan, osoittelee minua kännykällään, kun juoksen täyttä neliä veteen ja vedän pitkiä hallittuja vetoja kohti kelluvaa lätyskää. Leikki jatkuu, kunnes alan väsähtää. Silloin isäntä kutsuu minut matkaansa ja ravistelujen jälkeen menemme peräkanaa mökille, minä nostan matkalla monta kertaa jalkaa.

”Oho”, hämmästelee emäntä mökissä. ”Mikäs se sieltä tulee?”

”Taidettiin löytää ihan oikea vesipeto”, isäntä sanoo ylpeyttä äänessään.

Vesipeto kuulostaa hurjalta. Onneksi ei törmätty sellaiseen, ajattelen kun emäntä kihnuttaa minua keltaisella pyyhkeellä.

Nuoren PON-pojan ajatuksia sanoitti Frida Maria Pessi


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pennusta harrastuskoiraksi

Varsinkin agility-kentiltä tuttu PON-harrastaja Maija Koski kertoo harrastusten aloittamisesta suloisen Una-pennun kanssa. Kun Una tyttönen jäi meille Mimmi-äidin kaveriksi, toivoin siitä uutta harrastuskaveria itselleni. Opettelu perusoppeihin alkoi heti pienenä. Poikien lähdettyä maailmalle, alkoi Unalla leikkikoulu. Joka aamu ennen töihin lähtöä tehtiin joku pikku juttu. Esim. keittiön jakkaran kiertoa tai takatassuilla tasapainoilua tyynylle. Kaikki harjoitukset teimme tarjoamisen kautta, ja ihan pienen hetken kerrallaan. Erilaisia jumppaliikkeitä opeteltiin myös heti ja näin vahvistimme tasapainoa ja Una oppi huomaamaan, että takanakin on tassut joita voi käyttää. Huomasin heti, että Unassa on potentiaalia harrastuskoiraksi. Mikä laji olisi se paras? Peruspohjaa rakennettiin agilityä silmällä pitäen, sekä myös tokoa ajatellen. Agilityyn tarvitaan terverakenteinen koira ja pelkkään agilityyn suuntautuminen olisi voinut olla väärä ratkaisu. Ja toki pennun kanssa kaikki tekem

Kansainvälistä yhteistyötä kasvattajien kesken

Aikana ennen internetiä – kylläpä tunnen itseni vanhaksi! - me kasvattajat kommunikoimme keskenämme maasta toiseen kirjeitse. Lähetimme valokuvia edestakaisin, kerroimme menestyksistä ja vastoinkäymisistä. Vastauksen saaminen kesti viikkoja, joskus kuukauden tai parikin. Vastaavasti suunnitelmat, esim. pentujen tuominen ulkomailta, nartun astuttaminen ulkomailla, tehtiin varsin pitkälle aikavälille ja nopeisiin ratkaisuihin oli vaikea ryhtyä. Puhelimella soittaminen ulkomaille oli kallista ja siksi useimmiten tyydyttiin kirjeenvaihtoon. Internetin käytön yleistyttyä oli helpompi löytää myös eri maalaisten ihmisten puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita ja kotisivuja. Meilläkin kotona alkoi puhelin soida ja puheluja tuli Yhdysvaltoja myöten. Joku ystävällinen sielu halusi vain antaa vinkkejä allergista koiraani varten!  Eräs slovakialainen vanha mies, suojelubokserikasvattaja joka oli sittemmin siirtynyt PONeihin, soitteli minulle sinnikkäästi monen vuoden ajan, kehui Miklosta j

PONit bloggaavat nyt yhä laajemmalla joukolla!

Uusi vuosi käynnistyy aina uusin suunnitelmin. Pienelle rotuyhdistykselle oman lehden painaminen on työläs ja kallis asia. Vaikka niin mielellämme pitäisimme yllä perinnettä neljä kertaa vuodessa ilmestyvästä PON-infosta, olemme etsineet muita tiedottamisen muotoja. Päätimme vuoden alussa, että PON-infoja julkaistaan jatkossa kaksi kertaa vuodessa ja laajennamme tämän blogin harrastusasioita laajemmalle kertomaan elämästä PONin kanssa. Toivottavasti kerhon jäsenet ja tietysti kaikki muutkin rodusta kiinnostuneet löytävät blogin. Tarkoituksena on julkaista tänä vuonna joka kuukausi jokin mielenkiintoinen juttu, joka kertoo arjesta PONin kanssa. Toimitustiimiin on saatu mukaan rotua reilun vuosikymmenen harrastanut Ulla-Maija Nikko, jolla on pettämätön vaisto löytää jutunaiheita jäsenistöltämme. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, millaisia tarinoita saammekaan luettavaksi! Maija Mäki Suomen PON-kerhon hallituksen puheenjohtaja