Siirry pääsisältöön

Muuttuva koiraharrastus – mietteitä pienen rotuyhdistyksen toiminnasta

Suomen PON-kerhossa on tänä vuonna järjestetty kaksi virallista koetta; tokokoe ja rally-tokokoe, jotka samalla ovat olleet kerhomestaruuskilpailuja. Näiden kokeiden järjestäminen vuodesta toiseen on pienelle rotuyhdistykselle suuri ponnistus. Tänä vuonna iloitsimme erityisesti rally-tokokokeen tuloksesta; yhdistys tienasi kokeella mukavasti ja kokeeseen osallistui yhteensä seitsemän PON-rotuista koiraa!

Ilo ei kuitenkaan kestänyt kauaa, tänään Suomen Palveluskoiraliitto (SPKL) ilmoitti ottavansa käyttöön kilpailulisenssin vuoden 2018 alusta. Tämän uutisen jälkeen puheenjohtajan roolissa piti kyllä vetää hetki henkeä. Mietteet kohdistuivat yhdistyksen toiminnan historiaan – siltä ajalta kuin itse on ollut toiminnassa mukana ja samalla myös tulevaisuuteen. Kymmenisen vuotta sitten järjestimme innokkaasti kaikenlaista koiraharrastustoimintaa ja markkinoimme samalla polski owczarek nizinnyä monipuolisena harrastuskoirana. Agility, toko, jäljestys, haku – you name it. Kaikkea kokeiltiin ja monenlaisia leirejä ja kisoja pidettiin. Myös oma harrastus eteni; koirien kanssa kisattiin ja omia rajoja, siitä mihin meistä yhdessä oikein olisikaan, etsittiin.

Mutta samaan aikaan rotuyhdistyksen toiminnassa muutokset alkoivat. Jos muistini toimii oikein, niin ensin vaikeutui agility; agilityyn tarvittiin lisenssi ja parin viime vuoden aikana myös vuokrattavat harrastustilat rotuyhdistykselle ovat olleet kiven alla. ”Höntsäilypäiviä” ei ihan niin vain enää järjestetä, jolloin uusien koirakoiden lajiin tutustuminen ei ole ollut enää niin helppoa kuin aikaisemmin. Sitten tuli muutoksia tokon sääntöihin – ja kokeisiin osallistuvien harrastajien määrä romahti. Tämä vaikutti suoraan kerhon talouteen; ei ollutkaan enää taloudellisesti kannattavaa järjestää tokokokeita, sillä niistä ei välttämättä yhdistys jäänyt edes plussan puolelle. Samalla yhteiset tokohetket eri puolilta Suomea tuleville koirakoille vähenivät. 

Vuoden 2017 rallytokon PON-mestarit. Mukana oli niin yli 10-vuotiaita koiria kuin nuoria lupauksiakin.
Kisatunnelma oli hieno ja kannustava - tällaista yhdessä kisailu parhaimmillaan on!

Emme kuitenkaan jääneet tätä murehtimaan, olihan uusi, innostava laji nousemassa – rally-toko. Tämä laji tuntui sopivan myös monelle polskille ja kannustimme yhteisillä leireillä uusia PONin omistajia kokeilemaan tätä matalankynnyksen mukavaa ja rentoa kisalajia. Sitten rally-tokosta tuli virallinen laji ja lopulta se siirtyi SPKL:n alaiseksi kisalajiksi. Laji vakavoitui, mutta tuntui edelleen suhteellisen helpolta ja edulliselta tavalta harrastaa koiran kanssa. Kunnes sitten tämä uusin käänne – lisenssit tulevat tähänkin lajiin. Ensin sitä ajattelee kiireisen perheenäidin roolissa; äh – nyt emme sitten viitsikään lähteä kisaamaan sen oman puolitreenatun koiran kanssa, kun lisenssi nostaa parin kilpailun hintaa huimasti vuodessa. Ja sitten toinen, vakavampi murhe – miten pieni rotuyhdistyksemme jatkossa tekee varainhankintaa kokeita järjestämällä. Sillä tätä toimintaa emme pysty kustantamaan kerhon pussista (muistettakoon esim. nykyiset häntärahat); kokeiden pitäisi toimia omakustanteisesti ja mieluusti tuottaa hieman rahaa myös kerholle.

Ehkä päädymme siihen, että siirrämme toimintamme yhä enemmän epäviralliseen suuntaan. Mätsärit tuottavat edelleen hyvin ja niihin tuntuu riittävän kiinnostusta. Viralliset näyttelythän ovat nykyisin myös kovin kalliita – katsotaanpa vaikkapa vuoden huipentuman, Messukeskuksen voittaja-näyttelyiden hintoja. Ehkäpä myös epäviralliset rally- ja tokokilpailut vetäisivät osallistujia. Vanhana kisaajana tämä kuitenkin surettaa – olisi niin motivoivaa olla edelleen osa virallisten kokeiden ja kilpailujen maailmaa, jos sitä ei vain tehtäisi pienille yhdistyksille liian vaikeaksi ja suurella taloudellisella riskillä toteutettavaksi. Puhumattakaan sitten kokeiden (saatikka sitten virallisten näyttelyiden) järjestämisen käytännön haasteista liittyen muun muassa talkooväen rekrytointiin...

Lisäksi huolestuttaa koiraharrastuksen tasapuolisuus: onko kenellä tahansa enää varaa ja voimavaroja osallistua monipuolisesti koiraharrastuksiin? Paljon kentillä näkee nuoria aikuisia, jotka asuvat yksin tai parisuhteessa. Aikaa ja mahdollisesti myös varoja löytyy suunnattavaksi koiriin ja harrastamiseen. Mutta entä lapset ja perheet? Opiskelijat? Eläkeläiset? Miten voisimme tarjota kaikille mahdollisuuksia harrastaa; kokeilla, innostua ja intoutua kehittymään yhdessä oman koiran kanssa? Ehkä PON-kerho voi kehittää keinoja tähänkin – meillä on vain valitettavan vähän resursseja tähän. Mutta ehkä tämä sosiaalinen tasa-arvoisuus on kuitenkin tässä ajassa se kaikista tärkein juttu- myös meriittejä mittaavassa koiraharrastuksessa. 

Maija Mäki

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Pennusta harrastuskoiraksi

Varsinkin agility-kentiltä tuttu PON-harrastaja Maija Koski kertoo harrastusten aloittamisesta suloisen Una-pennun kanssa. Kun Una tyttönen jäi meille Mimmi-äidin kaveriksi, toivoin siitä uutta harrastuskaveria itselleni. Opettelu perusoppeihin alkoi heti pienenä. Poikien lähdettyä maailmalle, alkoi Unalla leikkikoulu. Joka aamu ennen töihin lähtöä tehtiin joku pikku juttu. Esim. keittiön jakkaran kiertoa tai takatassuilla tasapainoilua tyynylle. Kaikki harjoitukset teimme tarjoamisen kautta, ja ihan pienen hetken kerrallaan. Erilaisia jumppaliikkeitä opeteltiin myös heti ja näin vahvistimme tasapainoa ja Una oppi huomaamaan, että takanakin on tassut joita voi käyttää. Huomasin heti, että Unassa on potentiaalia harrastuskoiraksi. Mikä laji olisi se paras? Peruspohjaa rakennettiin agilityä silmällä pitäen, sekä myös tokoa ajatellen. Agilityyn tarvitaan terverakenteinen koira ja pelkkään agilityyn suuntautuminen olisi voinut olla väärä ratkaisu. Ja toki pennun kanssa kaikki tekem

Kansainvälistä yhteistyötä kasvattajien kesken

Aikana ennen internetiä – kylläpä tunnen itseni vanhaksi! - me kasvattajat kommunikoimme keskenämme maasta toiseen kirjeitse. Lähetimme valokuvia edestakaisin, kerroimme menestyksistä ja vastoinkäymisistä. Vastauksen saaminen kesti viikkoja, joskus kuukauden tai parikin. Vastaavasti suunnitelmat, esim. pentujen tuominen ulkomailta, nartun astuttaminen ulkomailla, tehtiin varsin pitkälle aikavälille ja nopeisiin ratkaisuihin oli vaikea ryhtyä. Puhelimella soittaminen ulkomaille oli kallista ja siksi useimmiten tyydyttiin kirjeenvaihtoon. Internetin käytön yleistyttyä oli helpompi löytää myös eri maalaisten ihmisten puhelinnumeroita ja sähköpostiosoitteita ja kotisivuja. Meilläkin kotona alkoi puhelin soida ja puheluja tuli Yhdysvaltoja myöten. Joku ystävällinen sielu halusi vain antaa vinkkejä allergista koiraani varten!  Eräs slovakialainen vanha mies, suojelubokserikasvattaja joka oli sittemmin siirtynyt PONeihin, soitteli minulle sinnikkäästi monen vuoden ajan, kehui Miklosta j

Kotimaista, eurooppalaista, luomua? Pohdintaa koiranjalostuksesta

Elämänsisällössä ja käyttämissämme tuotteissa arvostetaan yhä enemmän kotimaisuutta ja luonnonmukaista tuotantoa ja eläintenpitoa. Jos suomalaista ei saa, niin ainakin pitää olla EU:n sisältä, jotta on turvallista. Joko nämä samat kriteerit pian nähdään koiranjalostuksessa? Vai näkyykö ne jo? Yleisesti ottaen kotimaista suositaan: ei tuoda katukoiria ja mahdollisia taudinkantajia ulkomailta, kotimaassakin on kodinvaihtajakoiria. Suomalaiset kasvattajat pitävät toisiaan melko rehellisinä, ehkä vielä tarkempia kuin me ovat vain ruotsalaiset. Pohjoismaisuus on valttia, kun pitäisi luottaa siihen, mitä ihmiset koiristaan puhuvat ja millaisia koiria käyttävät jalostukseen. Toki huonoja sieniä löytyy jokaisesta sammalikosta kun oikein tarkkaan tutkii, mutta ollaan me aikamoisia kanttarellejä kuitenkin. Ulkomailta, myös joistain Euroopan maista, tuodusta pennusta, sen vanhemmista tai jalostukseen harkittavasta aikuisesta halutaan kuvia joka suunnasta ja myös röntgenkuvat lonkista, kyynäri